Ahmiminen on ihanaa.

Kun sulkeudun omaan pieneen maailmaani valtavan ateriani kanssa minulla on hyvä olla. Minulla on selittämättömän turvallinen olo. Olen kaksin syömishäiriöni, Kristan kanssa. Nimesin sen Kristaksi, sillä Krista on ehkä kaikkien aikojen rumin nimi joka on keksitty. Bulimia taas on vastenmielisin tauti mitä voi olla. Ne ovat siis oivallinen pari.

Krista on kuin huumetta minulle. Joskus kun joudun täysin sen pauloihin ja menetän kontrollin, teen kaikkeni että saisin ahmia. Ahmia itseni transsiin, leijailla hyvässä olossa. On vain minä ja Krista, rakkauteni.

Mutta minun rakkaani on kiero ja kylmä. Syömisen jälkeen se vain hylkää minut. Niinä hetkinä yksinäisyys on raastava. Joskus tunnen itseni niin yksinäiseksi että itken. Katson peilistä heijastuvaa tyttöä silmiin ja itken. Olen taas epäonnistunut, heikko. Perään krista vielä huutaa etten ole minkään arvoinen. Vain tyhmä ja läski.

Läski. Ei, sitä en suostu olemaan.

Minun on pakko saada se ulos. Pakko!

Oksentaminen sitten taas ei olekaan enää yhtään miellyttävää. Se on seuraus ahmimisesta. Kun ahmin, tiedän alati että pian pitää oksentaa. Sitä voisi verrata siihen kun pienenä teki jotain kiellettyä ja tiesi, että kun vanhemmat saavat kuulla niin käy huonosti. Silti niin oli tehtävä.

Joskus varaan ahmimissessioilleni liikaa herkkuja. Jos syömistä jää vielä sen jälkeen kun olen aivan täynnä, käyn tyhjentäytymässä ja syön lisää. Kaikki on syötävä. Viimistä murua myöten. Järjetöntä. Mutta järki onkin vaimennettu session ajaksi.

Jälkeenpäin kun se saa äänensä takaisin se on hyvin surullinen.

Kuinka rakastankaan makeaa. Suolainenkin on ihanaa, mutta makea, se on heikkouteni. Ei sitä aina tee mieli, mutta silloin kun tekee, siihen ei tule loppua ennen kun saan sitä. Ja minun on saatava paljon. Pelkkä patukka ei riitä alkuunkaan, hyvä jos edes pussillinen.

Olen sokeriholisti.

Olen ollut koko ikäni.

Äitini oli huolissaan makeansyönnistäni jo ennen kouluikääni. Söin valtavia määriä, minulla ei ollut ymmärrystä siitä että jossain vaiheessa pitää lopettaa, muuten tulee paha olo. Ellei karkki sattunut loppumaan kesken, paha olo tuli aina.

Koko lapsuuteni oli esiaste bulimialle. Äitini oli tarkka että söin kunnollista ruokaa. Minulle on opetettu ettei nameja syödä päivittäin eikä kerralla suuria määriä. Mutta minäpä menin syömään herkkujani piiloon muilta, suljetun oven taa huoneeseeni tai takkahuoneeseen, joskus jopa lukittauduin vessaan. Tyhjiä karkkipusseja ja jäätelörasioita löytyi tuon tuosta piilotettuna kaappeihin, laatikoihin ja huonekalujen alle. Vasta nyt tajuan että olin sairas jo tuolloin.

Mutta en ikinä oksentanut. Se ei olisi tullut mieleenikään.

Se lamppu syttyi vasta viime keväänä. Se oli mielestäni loistava keksintö.

Tuolloin epävarmuuteni vartaloani kohtaan heräsi. Piti olla laiha ja solakka. Ei pelkästään muita vaan myös itseäni varten. En pitänyt siitä mitä näin peilistä. Selluliittia. Roikkuvat käsivarret, sietämätöntä! Olin täysin normaalipainoinen. Mutta se ei enää riittänyt.

Se oli menoa nyt.

Oli mahtavaa kun voi syödä mitä tahansa, kuinka paljon tahansa, mutta ei lihonnut. Se oli huono valinta, mutta se tuskin olisi ollut estettävissä. Kukaan ei saisi tietää vielä pitkään aikaan. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan mitä minä touhusin. Ja se oli huisin jännää. 

Olen sokeriholisti.

Tulenko aina olemaan?